MOSAN KUNDIT MUISTELEE

Ensio Aalto, Tauno Mäkeläinen, Jukka Mäkeläinen(toim)

LUKIJALLE

Sähköinen julkaisu sisältää nuoruusmuistoja Tapanilasta kahdelta eri vuosikymmeneltä. Isäni Tauno Mäkeläinen eli nuoruuttaan 1930-luvulla Tapanilassa ja graafikko Ensio Aalto 1960-luvulla. He ovat tallentaneet rakkaat muistonsa omalla tavallaan.

Isäni kirjoitti useita tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan Tapanilassa eli Mosassa. Minä olen yhdistellyt ja muokannut näitä tarinoita ja liittänyt mukaan valokuvia isäni valokuva-albumeista. Ystäväni Antero Karjalainen on vastannut valokuvien digitoinnista ja taittotyöstä. Kansan Sivistysrahasto on tukenut hankettamme.

Ensio Aalto oli jo lapsena innostunut piirtämisestä. Laatikoihin kertyi kaikenlaisia piirustuksia. Näitä piirustuksia selatessaan Enska sai ajatuksen, että hän julkaisee jossain vaiheessa kirjan nuoruutensa Mosasta. Projekti kesti pitkään, mutta vuonna 2019 ilmestyi kirja, Tapanilan katoilta ja kujilta. Kirjassa on tarinoita ja hienoja akvarellimaalauksia. Tähän sähköiseen julkaisuun Enska on valinnut muutamia maalauksia kirjastaan. Painetun kirjan voi tilata Suomalaisesta Kirjakaupasta.

Olen asunut Mosassa koko ikäni ja Enskan maalaamat talot ja kujat ovat minulle tuttuja. Ne ovat jo historiaa kuten isäni tarinatkin, mutta toivon niiden kiinnostavan myös nykyisiä ja tulevia mosalaisia.

31.10.2020
Jukka Mäkeläinen

Mosalaisten nuorten elämää 1930-luvulla

Tauno Mäkeläinen (1924-2017)

Lapsuusmuistoja Saunatieltä

Muutin Tapanilaan vanhempieni kanssa joulun alla vuonna 1927. Olin kolmevuotias, joten muistikuvat siitä ajasta ovat aika hataria. Me asuimme muutaman vuoden Saunatiellä pienessä omakotitalossa, joka oli vuokrattu Blomqvistin suvulta. Isäni työpaikka sijaitsi muutaman sadan metrin päässä Kuoppatiellä. Pienessä tehdashallissa valmistettiin puusuksia.

Meidän naapurissamme asui Holmbergin perhe, jolla oli Nisse-niminen poika. Hänen kanssaan touhuttiin kaikenlaista pihoilla ja tyhjillä tonteilla. Me olimme aina leikkimässä ulkona, sillä pieniin asuntoihin ei yleensä kavereita pyydetty.

Holmbergin talossa oli yleinen sauna. Siihen aikaan ei kovin monessa talossa ollut omaa saunaa. Holmbergin sauna oli lauantaisin aina täynnä, kun oli miesten saunavuoro. Työt loppuivat kahdelta iltapäivällä, jonka jälkeen miehet hakivat saunavarusteet kotoaan. He ottivat usein mukaan jälkikasvuaan. Minäkin pääsin aina isäni mukaan saunareissulle.

Pukuhuoneessa oli valtava puheen sorina ja miehillä iloinen mieli raskaan työviikon päätyttyä. Meillä pojannappuloilla oli silmät pyöreinä, kun katselimme miesten touhuja. Miestä väkevämpääkin pukuhuoneessa otettiin, mutta mitään rähinöitä ei koskaan syntynyt. Raavaat miehet painelivat vihta kainalossa löylyhuoneeseen ja me nassikat perässä. Löylykilpailuja oli usein miesten välillä ja me pojat jouduimme alalauteille. Lopulta kaikki tulivat pukuhuoneeseen rauhoittumaan ja kuivailemaan puhdasta ihoa. Miehet nauttivat virvokkeita ja kertoilivat omia juttujaan. Minäkin sain punaista limonadia, mikä oli saunareissun kohokohta.

Tapanilassa asui myös miehiä, joilla oli tapana palata lauantaisin töistä täydessä seilissä. He hoilottivat ja hoippuivat tien laidalta toiselle kävellessään koteihinsa. He olivat päteviä ammattimiehiä: muurareita, rappareita, peltiseppiä.

Veljeni Keijo syntyi vuonna 1928. Hän oli parin vuoden ikäinen muuttaessamme pois Saunatien varrelta. Minä olin juuri täyttänyt seitsemän vuotta.

Naapureitamme Saunatiellä. Isäni Elis ja äitini Aino kuvassa vasemmalla.

Omaan taloon

Vanhempani alkoivat katsella sopivaa tonttia Tapanilasta. Saviselta pellolta Tapanilan pohjoispuolelta vanhempani löysivät kohtuuhintaisen tontin. Yleismaailmallinen lama-aika oli alkamassa, mutta siitä huolimatta moni perhe uskaltautui omakotitalon rakentamiseen. Isäni oli saanut vakituisen työpaikan VR:n Pasilan konepajalta, jota pidettiin turvallisena työpaikkana lama-aikanakin. Useat talot päätyivät pankkien haltuun, kun velkoja ei kyetty maksamaan töiden loppuessa paikallisista tehtaista. Isäni työpaikallakin tehtiin nelipäiväistä työviikkoa. Muistan äitini odotelleen monta kertaa isääni töistä tilipäivisin, että hän pääsi ostamaan kaupasta ruokaa. Oman talon rakentaminen oli kuitenkin vanhempieni yhteinen päätös.

Tontille kaivettiin ensiksi kaivo ja sen jälkeen iso kuoppa sokkelia varten. Kovaa työtä se oli, kun isä työpäivän jälkeen kävi savisen maan kimppuun. Savi oli kuin kittiä, kun isä sitä heitteli kuopan reunalle. Minusta ei ollut vielä mitään apua, kun olin alle kymmenvuotias. Sokkelin valuun saatiin talkoomiehiä mukaan. Kaikki tehtiin käsipelillä, kun koneita ei ollut.

Kaikki siihen aikaan rakennetut talot olivat samannäköisiä. Niissä oli keittiö, kamari ja makuualkovi sekä harjakaton alla ullakko. Meidän taloomme tuli kolmas huone, joka toimi verstaana. Isä valmisti ja korjasi siellä suksia firapelitöinään.

Kesällä 1931 muutimme Saunatieltä uuteen omakotitaloon lähelle nykyistä Kurranummen puistoa.

Edullisimmat Tapanilan tontit sijaitsivat savisilla pelloilla.

Koulu alkoi

Uudesta kodista aloitin koulunkäynnin, kun olin täyttänyt seitsemän vuotta. Tapanilan torin läheisyydessä olevat puukoulut olivat jo valmistuneet. Taaempana sijaitsevaa koulua kutsuttiin pikkukouluksi ja siellä käytiin kaksi ensimmäistä luokkaa. Siinä rakennuksessa oli myös veistoluokka, jolla nimellä puutyöluokkaa siihen aikaan kutsuttiin. Pikkukoulun vieressä asuvan Niemisen saunan padassa valmistettiin koulun ruuat.

Viimeisen kansakoululuokan sain käydä upouudessa kivikoulussa, joka valmistui vuonna 1936. Siinä rakennuksessa oli jo oma ruokala ja voimistelusali.

Koulusta sain tietysti paljon uusia kavereita ja Mosan alue tuli hyvinkin tutuksi.

Tapanilan ”kivikoulu” valmistui vuonna 1936.

Ripekuja 3

Samana vuonna kun kävin viimeistä luokkaa kansakoulua, oli meidän perheellemme valmistunut uusi omakotitalo Ripekuja kolmen tontille. Kujalla ei silloin vielä ollut nimeä ja se muistutti enemmän polkua kuin tietä. Talosta ja pihasta tuli meidän perheellemme erityisen tärkeät seuraaviksi vuosikymmeniksi. Isällä oli piharakennuksessa oma verstas, ja puutarha tuotti hedelmiä ja vihanneksia ruokapöytään.

Vanhempieni hankkiessa tontin oli sen toisella laidalla huonokuntoinen omakotitalo, joka oli rakennettu epävirallisen tiedon mukaan vuonna 1920. Isäni kunnosti talon väliaikaiseksi asunnoksi ja varastoksi. Uuden talon valmistuttua vuonna 1936 vanhaan taloon rakennettiin sauna, puuverstas ja liiteri.

Isäni piti huolta rakennuksista ja äitini hoiti puutarhaa. Me emme veljeni kanssa jouduttu kovin usein osallistumaan kotitöihin. Turvallisessa pihapiirissä saimme vapaasti touhuta omia juttujamme.

Minulle koti oli tietysti tuki ja turva, mutta aika kului yhä enemmän kavereiden kanssa muualla kuin kotipihalla.

Ripekujan uusi talo.

Harrastuksia riitti

Vaikka urheilu oli keskeisin harrastuksemme, keksimme me varsinkin kesäisin kaikenlaista muutakin tekemistä. Vantaan joki rantoineen ja koskineen tarjosi mukavia ajanviettomahdollisuuksia. Helsingin Pitäjän kirkon lähellä oleva koskialue oli hyvin suosittu vapaa-ajanviettopaikka. Sunnuntaisin useat perheet istuskelivat kosken rannoilla ja söivät eväitään. Joen varrella oli lukuisia hyviä retki- ja uimapaikkoja.

30-luvun alkuvuosina me leikimme ”inkkaria ja skooparia” Puustelin metsässä. Mallia kävimme hakemassa Mosan levarissa, jossa esitettiin lännenfilmejä. Tom Mic, Tom Tyler ja Ken Maunard olivat tuttuja elokuvasankareita. Äidit ompelivat vanhoista säkeistä meille inkkarihousuja ja päähineisiin kiinnitettiin itse linnunsulkia. Jousipyssyillä ei onneksi toisiamme ammuttu.

Tappeluitakin meidän poikien välille syntyi ja pieniä näpistyksiäkin tehtiin, mutta pääosin elettiin suhteellisen kiltisti. Santikassa oli oikeita kylätappeluita, joissa lähes aikuiset miehet ottivat mittaa toisistaan. Lingoissa käytettiin isoja kiviä, jotka lentelivät vaarallisesti näissä kahakoissa. Me nuoremmat emme olleet joukkotappeluissa mukana, mutta yksin ei mekään mielellään Malmille tai Puistolaan lähdetty. Pelkona oli, että turpaan tuli, kun asui väärässä kylässä. Paikallisissa urheiluseuroissa tutustuimme paremmin naapurikylien kavereihin ja vihanpito hävisi tai ainakin väheni. Minäkin sain myöhemmin monta hyvää kaveria Malmilta ja Puistolasta.

Keväisin mosalaiset nuoret kokoontuivat aseman lähistölle pelaamaan rahapelejä. Isot pojat pelasivat kruunaa ja klaavaa huggeilla ja fimtsikoilla. Me nuoremmat heiteltiin fimoja ja tisikoita muutaman metrin päähän pystytettyyn keppiin. Lähimmäksi tikkua heittänyt keräsi koko potin. Kesäisin santikassa oli myös korttijengejä, joissa oli mukana aikuisiakin miehiä.

Kuulaisalla Mosabackan lavalla oli tanssit kesäaikaan lauantaisin ja sunnuntaisin. Järjestysmiehet pitivät huolta, ettei alueelle päässyt alaikäisiä. Lavalla järjestettiin 30-luvulla paini- ja nyrkkeilykilpailuita, joita me pojat pääsimme katsomaan. Muutama kavereistani osallistuikin painikisoihin.

Painikilpailut Mosabackan lavalla vuonna 1935.

Mosan kundit urheilee

30-luvulla pieni Suomi oli suuri urheilumaa. Suomalaiset menestyivät etenkin yleisurheilussa loistavasti. Nuoret innostuivat urheilemaan, kun idoleita oli paljon.

Omakotitalojen pihoilla hypättiin pituutta ja korkeutta, työnnettiin kuulaa ja heitettiin keihästä, joka oli metsästä haettu keppi. Seivästäkin yritettiin hypätä äidin pyykkiseipäällä. Juoksukilpailuja oli tietysti poluilla ja hiljaisilla tienpätkillä.

Talvisin lähdettiin heti koulun jälkeen santikkaan hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Santikka sijaitsi nykyisen Hiidenkiven puiston kohdalla. Santikka oli meidän urheilupuisto. Siellä mitattiin poikien mäenlaskutaidot, sillä kuoppien luiskat olivat melko jyrkät. Reunalta oli ensin suoraa pudotusta parikin metriä ja sitten alkoi jyrkkä lasku kuopan pohjalle. Silloin tällöin päätettiin porukalla lähteä mäenlaskuun pässisantikkaan, joka sijaitsi Puistolassa lähellä nykyistä Jakomäkeä. Sieltä löytyivät vielä hurjemmat mäet, joissa kruunattiin lopullisesti taitavimmat mäenlaskijat.

Santikassa kokeiltiin myös ensi kertaa luistelua nurmiksilla, jotka olivat kenkiin kiinnitettäviä teriä. Nykyisen Hiidenkiven koulun kohdalla oli kuoppa, johon valuva vesi jäätyi keväisin. Siinä oli hyvä luistella ja pelata jääpalloa metsästä haetuilla käyrillä kepeillä.

Mosassa oli kaksi urheiluseuraa, Tapanilan Erä ja Tapanilan Tarmo. Lähin urheilukenttä oli Pukinmäessä, jossa Mosan pojat eivät juurikaan käyneet. Eräläiset rakensivat oman kentän Tapanilan ja Puistolan väliselle pellolle. Tarmolla oli talkoilla tehty pesäpallokenttä Kuoppatien varrella sijaitsevassa santakuopassa. Vuonna 1936 joutui Tarmo luopumaan kentästä, kun Suomen Puhallintehdas osti tontin ja rakensi siihen tehtaansa. Meille pojille se oli kova menetys, mutta moni meistä sai tehtaalta myöhemmin työpaikan. Koulun pihoilla pelattiin pesäpalloa liikuntatunneilla ja pidettiin juoksukilpailuja, mutta iltaisin sinne ei vahtimestarit päästäneet.

Talvisin seurat järjestivät hiihtokilpailuja santikassa pienille tytöille ja pojille. Puistolan Urheilijat järjestivät suuret nuorisokisat, johon me tarmolaisetkin osallistuimme. Pässisantikassa oli paremmat ja pidemmät kilpaladut. Helsingin Pitäjän kansakoulujen väliset hiihtokilpailut keräsivät myös valtavat määrät koululaisia mittelemään mestaruuksista. Tapanilan kansakoulu menestyi niissä yleensä aina hyvin.

Kavereiden kanssa hiihtämässä santikassa.

Oman seuran perustaminen

Meitä Tapanilan poikia alkoi kiinnostaa jalkapallo, jota Malmin kansakoulussa jo pelattiin. Paikallisissa urheiluseuroissa ei vielä ollut perustettu jalkapallojoukkueita. Me kymmenkunta poikaa päätimme aloittaa jalkapalloharrastuksen omin voimin 30-luvun puolivälissä. Olimme kaikki vielä alle 15-vuotiaita.

Kanervatien varrella oli pieni santakuoppa, josta sannanajo oli lopetettu. Hiekkaa lapioilla heitellen siihen saatiin riittävän tasainen alue jalkapallon pelaamiseen. Nykyisen Medialukion kohdalla sijaitsevasta metsiköstä ”varastimme” puita, joista rakensimme maalitolpat ja niiden väliin poikkihirren.

Joku meistä pojista keksi, että meidän pitää perustaa oma seura. Vaikka seuraa ei virallisesti rekisteröity, niin kaikki oikean seuran tunnusmerkit se kyllä täytti. Perustamiskokouksessa seuran nimeksi valikoitui Tapanilan Teräs. Puheenjohtaja ja sihteerikin saatiin kokouksessa valittua. Seuran merkin suunnitteli Linkosuon Jarmo, joka siihen aikaan asui Tapanilassa. Jarmon perhe muutti myöhemmin Tampereelle, jonne he perustivat leipomon. Jarmosta tuli isänsä jälkeen leipomon toimitusjohtaja ja Linkosuon leivästä tunnettu muuallakin kuin Tampereella.

Kesäillat vietettiin omalla kentällä jalkapalloa pelaten. Yleisurheilukilpailut kuuluivat myös harrastuksiimme. Vanhempamme ja muut santakuopan lähistöllä asuvat seurasivat kiinnostuneina touhujamme. Vanhemmat tukivat varojensa mukaan toimintaamme, jotta saimme hankittua jalkapalloja ja muita urheiluvälineitä.

Hiljalleen muutkin mosalaiset pojat kiinnostuivat jalkapallosta. Tapanilassa asui kaksi italialaista perhettä, joiden pojat olivat serkuksia. Ansu ja Fredo olivat meidän ikäisiä ja he pelasivat joukkueessa, mikä oli koottu toiselta puolelta Mosaa. Heitä vastaan Teräksen joukkue pelasi monta ottelua, joita seurasi santakuopan reunalla useita katselijoita.

Kenttämme vieressä oli Salmion Ahdin kotitalo, jossa me pukeuduimme peliasuihin. Sieltä me juoksimme kentälle jonossa joukkueen kapteeni ensimmäisenä. Meillä oli vihreä paita ja valkoiset housut. Maalivahdin värit olivat päinvastaiset. Hänellä piti olla myös lippalakki päässä niin kuin Viljo Halmeella, joka oli siihen aikaan maajoukkueen molari. Peliasut olivat äitien tekemiä, kun niitä ei ollut kaupasta varaa ostaa.

Teräksen joukkue kävi pelaamassa myös Puistolan Urheilijoita vastaan Vanhan Porvoontien varrella olevalla kentällä sekä Tikkurilan palokuntalaisia vastaan Hakkilassa. Kentät olivat näilläkin vastustajilla talkoilla tehtyjä, joten pelialustan muhkuraisuus ei Mosan poikia yllättänyt.

Eräänä kesäiltana peliämme oli katsomassa meitä muutaman vuoden vanhempi kaveri, joka seurusteli Leinon Vekan siskon kanssa. Hän asui kaupungissa ja kuului Kalliolan kerhokeskukseen. Hän kysyi, että voisimmeko liittyä kerhoon, niin saisimme lisää pelejä ja uusia vastustajia. Vaikka me vähän vierastimme uskonnollista toimintaa, päätimme liittyä Teräs-kerhona Kalliolaan. Saimme pelata kaupungin kentillä Kallion ja Vallilan kerholaisia vastaan. Heille me jalkapallossa aina hävittiin, mutta kun haastoimme heidät talvisin hiihtokilpailuihin, olimme ylivoimaisia.

Yleisurheilussa pidimme joka kesä santikan mestaruuskilpailut. Juoksemassa kävimme Erän kentällä, mutta muiden lajien kilpailut järjestettiin Kanervatien santikassa. Vuorikiven Ykä oli yleensä juoksuissa nopein ja voimalajien ykkönen oli raamikas Leinon Veka.

Seuratoimintamme kesti neljä vuotta talvisodan alkamiseen asti. Moni meistä jatkoi urheiluharrastusta sotavuosien jälkeen, mutta Tapanilan Teräksen toimintaa me emme enää jatkaneet.

Taskurahat hankittiin itse

Tasku- tai viikkorahoja ei 30-luvun nuoret vanhemmiltaan saaneet. Oli lama-aika ja monien kavereideni isät olivat työttöminä. Jokapäiväisestä leivästäkin oli puutetta. Useat oppilaat saivat koulusta vaatteita, ja kunta jakoi ilmaisia ruokalippuja. Näillä lipuilla sai ruokaa Tapanilan palokunnantalolta. Niukkuutta lisäsi vielä pankkivelat, joita moni perhe oli ottanut omakotitalon rakentamiseen.

Linja-autojen päätepysäkki oli Tapanilan torilla. Kansakoulu sijaitsi aivan torin vieressä. Kun koulupäivä päättyi, me emme aina lähdettykään heti kotiin. Me jäimme tarjoamaan ”apua” bussikuskeille. Syylariin piti lisätä vettä ja auton lattia lakaista ennen seuraavan vuoron alkamista. Syylarin täytöstä sai 50 penniä ja lattian lakaisemisesta pari markkaa. Joskus lattialta löytyi myös matkustajilta pudonnut kolikko.

Rahoja ei tarvinnut kotiin asti kantaa. Torin laidalla olevasta Poutiaisen kioskista sai ostaa siirappinekkuja, Eri-Kiva-karkkeja ja purkkaa. Kesäaikaan torilla oli myös Magin jäätelökärryt. Ryssänmutsilta sai ostaa vanhoja seikkailulehtiä ja -kirjoja. Tupakkaakin sai silloin ostaa irtokappaleina.

Tapanilaa ja sen ympäristöä sähköistettiin 30-luvulla. Me pojat keräsimme sähkötolppien vierestä kaikki pienetkin kuparijohdonpätkät, sillä romukauppa maksoi kuhnasta (kuparista) 3 markkaa/kilo. Messinkiä ja muuta rautaromua kerättiin santikkasta, jonne tuotiin kaatopaikkajätettä Helsingin keskustasta. Tyhjille tonteillekin ihmiset hautasivat kaikenlaista romua. Meidän tontiltamme löysin mullan alta puretun hellan kansilevyn. Lainasin Elannosta rattaat ja lähdin kuljettamaan painavia hellan osia Malmille, jossa oli lähin romukauppa. Se oli raskas retki 12-vuotiaalle pojalle. Rattaat painoivat tyhjänäkin tosi paljon ja puupyörien liike hiekkatiellä oli hidasta. Myyjä väitti hellalevyn olevan tavallista rautaa, josta maksettiin 25 penniä kilolta. Valuraudan kilohinta oli 50 penniä. Sain rautaromusta yhteensä 20 markkaa. Kun maksoin Elannolle kaksi markkaa kärrynvuokraa, sain taskurahaa 18 markkaa. Nätti raha sekin nuorelle pojalle.

Tapanilan torista tuli linja-autojen päätepysäkki.

Kesäduunia

Tapanilassa oli paljon puutarhureita nykyisen Tapanilankaaren ja Vanhan Yrttimaantien välisellä alueella. Peltojen keskellä menevä tiekin oli nimeltään Puutarhatie. Pelloilla viljeltiin porkkanaa, lanttuja, punajuuria ja kaaleja. Kasvihuoneissa viljeltiin kurkkuja ja muita vihanneksia.

Mosan nuorille puutarhat tarjosivat kesätöitä loma-ajaksi. Rikkaruohot oli kitkettävä pelloilta ja taimet vaativat harvennusta. Siihen aikaan ei vielä ollut rikkaruohojen torjunta-aineita, joten työtä riitti koko kesäksi. Minä olin kolmena kesänä puutarhuri Ahon pelloilla, jotka sijaitsivat nykyisen Takalantien kohdilla. Aamulla mentiin töihin seitsemäksi ja neljältä päästiin pois. Kotona käytiin syömässä 11-12 välillä. Peltosarat olivat toista sataa metriä pitkiä ja päästä päähän konttaamiseen meni useita tunteja. Talon tytär Anna-Liisa kävi meitä vahtimassa ja ohjeistamassa. Työ oli melko yksitoikkoista ja aurinkoisina päivinä todella raskasta.

Rautatielle näkyi pellolta hyvin ja junia porhalsikin ohitsemme melko tiuhaan. Keksimme kontatessamme pienen kilpailun, joka piristi pitkänä työpäivänä. Veikkasimme, kuinka monta vaunua seuraavassa junassa on? Joskus tuli yllätyksenä todella pitkä tavaravaunujen letka, jonka lukumäärää kukaan ei osannut veikata. Päivän päättyessä voittaja oli se, jolla oli eniten oikeita arvauksia.

Palkka maksettiin lauantaisin, kun työt päättyivät klo 14. Ensimmäisenä kesänä tuntipalkkani oli 1mk 25p ja kolmantena kesänä sain 50 penniä enemmän tunnilta. Ensimmäisellä palkalla sain ostettua suutari Rannistolta uudet läskipohjakengät. Suuri unelma oli meillä kaikilla pojilla ansaita kesätöillä niin paljon rahaa, että saisi ostettua uuden polkupyörän. Ruotsalaiset Cresent ja Hermes olivat laatumerkkejä. Ne maksoivat lähes 2000 markkaa, joten niiden hankkimiseen ei ollut Mosan pojilla oikein varaa. Moni joutui tyytymään faijan vanhaan fillariin.

Muutama kavereistani pääsi tsupparin hommiin Helsingin keskustan liikkeisiin. Juoksupojilla oli kolmipyöräinen fillari ja päässä oikein virkalakki. Minäkin olin tsupparina pari viikkoa, kun tuurasin Vienon Reiskaa. Hän oli vakituisena juoksupoikana Tapanilan Elannossa. Fillarina oli ihan tavallinen pyörä, jossa oli edessä tavarateline. Viedessäni kerran Aurinkomäentiellä sementtisäkkiä en jaksanutkaan polkea pientä mäkeä ylös, vaan jouduin hyppäämään pyörän päältä pois. Fillari kaatui kyljelleen ja sementtisäkki irtosi telineestä. Minä en jaksanut kiinnittää säkkiä omin voimin telineeseen. Hain pikkuveljeni apuun ja jotenkin saimme yhdessä säkin fillarin kyytiin ja sementin asiakkaalle.

Uusi fillari oli joka pojan haaveena.

Sota katkaisi nuoruuden

Kun viimeinen rauhankesä vuonna 1939 oli takana, me pojat aloitimme koulun autuaan tietämättöminä, mitä seuraavina vuosina oli edessä. Minä olin 15-vuotias, kun talvisota alkoi. Muutama mosalaisista kavereistani joutui heti mukaan sotatantereille.